1600-luku
Rykmentin perustamiskäsky
16.2.1626 annettu Kuninkaallisen Porin rykmentin perustamiskäsky, jossa Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf käski perustaa rykmentin Satakunnan alueelle.
Suursotien aikakautena Ruotsi tarvitsi yhä enemmän sotilaita, joten kuningas Kustaa II Aadolf määräsi Tallinnassa 16.2.1626 koottavaksi maakuntarykmenttejä eri puolille Ruotsin valtakuntaa. Yksi tällainen perustettiin nykyisen Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueelle.
Kahdeksan komppaniaa käsittävän rykmentin kokonaisvahvuudeksi tuli 1 212 miestä. Seinällä olevan perustamiskäskykopion kohdassa 5 rykmentin komentajaksi määrätään everstiluutnantti Arvid Horn, joka samalla ylennettiin everstiksi, ja komppanian päälliköiksi Henrik Nöding, Hannu Strålman, Hannu Ekholt, Rasmus Hare ja Antero Ståckum. Alkuperäistä kirjettä säilytettään Ruotsin valtionarkistossa.
Halikossa syntynyt Arvid Horn toimi rykmentin komentajana vuosina 1626–1628. Rykmentti kantoi nimeä Arvid Hornin jalkaväkirykmentti, koska alkuaikoina rykmentit nimettiin komentajansa mukaan. Vuonna 1674 porilaisrykmenttiä kutsuttiin ensimmäistä kertaa virallisissa asiakirjoissa maakunnan nimellä.
Arvid Hornin muistolaatta.
Arvid Horn (1590–1653) oli rykmentin ensimmäinen komentaja.
Kuninkaallisen Porin Rykmentin ensimmäinen komentaja syntyi ja kuoli Vuorentaan kartanossa Halikossa. Horn opiskeli hetken Wittenbergin yliopistossa Saksassa, ennen kuin päätyi sotilasuralle ja toimi muun muassa ratsumiehenä suomalaisessa ratsuväessä ja kapteenina karjalaisessa jalkaväkikomppaniassa.
Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin käskystä 16.2.1626 Horn määrättiin komentajaksi Satakunnan alueelle perustettavaan rykmenttiin, joka myös kantoi hänen nimeään, sillä alkuaikoina rykmentit nimettiin komentajansa mukaan. Vuonna 1674 porilaisrykmenttiä kutsuttiin ensimmäistä kertaa virallisissa asiakirjoissa maakunnan nimellä. Komentajanimityksensä yhteydessä Horn myös ylennettiin everstiksi.
Kuuden kuukauden valmistumisen jälkeen Hornin rykmentti laivattiin sotaan Preussiin. Syyskuussa 1626 Arvid Hornin rykmentti osallistui Kustaa II Aadolfin johdolla taisteluun, joka päättyi Mewen valtaukseen. Heinäkuun alussa 1627 Hornin puolustama Mewe joutui parin viikon piirityksen jälkeen avaamaan porttinsa viholliselle. Antautumissopimuksen mukaisesti komppaniat saivat poistua aseineen, mutta korkeimmat päälliköt, Horn mukaan lukien, jäivät sotavangeiksi.
Vapautumisensa ja sotilasuransa jälkeen Horn toimi muun muassa Narvan käskynhaltijana Baltiassa, Hämeen ja Uudenmaan läänin maaherrana ja Turun hovioikeuden varapresidenttinä.
Horn on haudattu Halikon kirkkoon sukunsa hautakammioon. Porin rykmentin killan Salon seudun alueosasto luovutti pronssiin valetun muistolaatan seurakunnalle 20.2.1966. Muistolaatta on Halikon kirkossa pääsisäänkäynnin oikealla puolella.
Nykyään ensimmäisen komentajan nimi on tuttu varushenkilöille Huovinrinteen kasarmilla sijaitsevasta Hornin hallista.
Arvid Horn sekoittuu helposti nimikaimaansa, joka syntyi vuonna 1664 myöskin Vuorentaan kartanossa Halikossa. Tämä Arvid Horn oli aktiivisesti mukana Ruotsissa 1730-luvulla syntyneen myssypuolueen toiminnassa.
Upseerin asu
Vuoden 1626 upseerin asu, jossa on Ruotsin kuninkaallisen suvun värit.
Kuninkaallisen Porin rykmentin perustamisvuotena upseerit pukeutuivat tällaiseen asuun. Näihin aikoihin ei ollut varsinaista asepukumääräystä, joten pukujen väri vaihteli. Porin rykmentissä puvut olivat aluksi punaisia. Koska punainen oli myös katolisten väri, kuningas Kustaa II Aadolf kielsi värin käytön joukoissaan.
Sotilasarvon saattoi päätellä henkilön pitsikauluksesta: mitä tyylikkäämmät ja koristeellisemmat pitsikaulukset, sitä korkea-arvoisempi henkilö – pitsi oli tuohon aikaan kallista, joten sitä käytettiin statussymbolina. Päähineenä oli leveälierinen huopahattu, joka käytettiin rynnäkkökypärän sijasta marsseilla. Kannattaa myös kiinnittää huomiota upseerin kenkiin: ne saattoi aikakaudelle tyypillisesti pukea kumpaan jalkaan tahansa.
Rykmentin komentajat
Marmoritaulussa on Kuninkaallisen Porin rykmentin komentajien nimet vuosilta 1626–1810.
Komentajat on listattu vuoteen 1810 asti. Vuonna 1809 alkanut Venäjän vallan aika tarkoitti sitä, että sotalaitos lakkautettiin Suomessa aina vuoteen 1878 asti.
Breitenfeldin toinen taistelu
23.10.1642 käytiin Breitenfeldin toinen taistelu eli Leipzigin taistelu Saksassa, jossa myös porilaiset taistelivat.
Taistelu liittyy kolmikymmenvuotiseen sotaan, jota käytiin Euroopassa 1618–1648 ja jonka alkusyinä olivat poliittiset pyrkimykset ja uskonnolliset ristiriidat. Ruotsi saavutti tuolloin suurvalta-asemansa valtaamalla alueita Baltiasta ja pohjois-Saksasta, mukaan lukien Pommerin.
Maalauksessa kuvattu taistelu käytiin Saksassa Leipzigin lähellä Breitenfeldissä. Vastakkain olivat Ruotsin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan armeijat, ja Ruotsi sai kuuluisan voiton keisarillista Piccolominin armeijaa vastaan. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan myös porilaisjoukko on kuvattuna maalauksessa.
Kuten maalauksesta huomaa, sodankäynti näytti tuolloin hyvin erilaiselta: sodittiin aukealla paikalla, ja ennen kaikkea piti näyttää mahdollisimman hyvältä. Armeijan komentajat myös päättivät etukäteen hyvinkin tarkkaan, missä ja milloin sodittiin – eli vihollisen yllätyshyökkäystä ei juurikaan tarvinnut pelätä toisin kuin nykyään.
Nykysodankäynnissä 1600-luvun muodostelmat olisivat katastrofaalisen huonoja, mutta näiden neliömäisten ”kasojen” syy oli aikakauden aseistuksessa. Jalkaväen aseena oli niin kutsuttu lunttulukkomusketti, jonka saattoi laukaista vain kerran lataamisen jälkeen ja sitten se piti ladata uudelleen. Tämä ei ollut hätäisen miehen hommaa, sillä lataaminen kesti noin 10 minuuttia ja vaati 47 erilaista ase- tai latausotetta. Jotta jalkaväelle saatiin varmistettua edes jonkinlainen jatkuva tulenkäyttö, ensimmäinen rivi laukaisi aseen kerran ja siirtyi sitten muodon perälle aloittamaan lataamisen alusta. Sillä aikaa toinen rivi laukaisi omat aseensa.
Breitenfeldin ensimmäinen taistelu
Piirrokseen on kuvattu joukkojen ryhmitys 17.9.1631 käydyssä Breitenfeldin ensimmäisessä taistelussa.
Vastakkain olivat Ruotsin ja Saksin sekä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan armeijat. Ruotsalaisia johti kuningas Kustaa II Aadolf.
Taistelu käytiin aukeilla niityillä ja päättyi ruotsalaisten voittoon. Ruotsin ryhmityksen vasenta sivustaa komensi suomalaiset sukujuuret omaava Kustaa Kaarlenpoika Horn.
Johann Tillyn johtamien keisarillisten joukkojen jalkaväki käytti taktisena muodostelmanaan hieman muokattua espanjalaista prikaatia, jossa oli 3–5 espanjalaista neliötä. Neliössä keskellä olivat piikkimiehet ja reunoilla asemiehet, joilla oli varusteena tukihaarukan avulla laukaistavat lunttulukkomusketit. Kustaa II Aadolf suosi kolmen aselajin yhteistaktiikkaa, joka yhdisti kevyen kenttätykistön, ratsuväen ja jalkaväen linjataktiikan. Taisteluun osallistui myös suomalaisia ratsumiehiä eli hakkapeliittoja. Ruotsin kuninkaan taktiikka teki joukoista liikkuvampia, nopeampi ja tehokkaampia.
Hakapyssy
Kuva 1600-luvun sotamiehestä, joka laukaisee hakapyssyä.
Lunttumuskettia kutsuttiin myös hakapyssyksi, sillä aseessa oli pitkän piipun alla koukku tai haka. Ase laukaistiin sytytyslangan avulla, joten irtoruudin ja tulen käsittely vaati huolellisuutta. Laukaistessa ase tuettiin esimerkiksi muurinharjaan tai tukihaarukkaan. Vähitellen hakapyssyistä kehitettiin kevyempiä versioita, joiden laukaisu onnistui ilman tukihaarukkaakin.
Rintapanssari
1600-luvulta sotilaan rintapanssari, joka painaa noin 10 kiloa – eli taisteluliivin verran.
1600-luvulla piikeillä eli pitkillä keihäillä sekä rinta- ja selkäpanssareilla varustetut piikkimiehet olivat tehokkaita taisteluissa ratsuväkeä vastaan. Kuten rintapanssarin kahdesta muskettikuulan painaumasta näkee, rintapanssari suojasi varsin tehokkaasti vihollisen tulitukselta.
1600-luvulla vihollisen luodit eivät kuitenkaan olleet sotilaan ainoa uhka. Kulkutaudit, aliravitsemus, ahtaat majoitustilat ja huonot olot kaatoivat sotilaita todennäköisesti enemmän kuin viholliset. Moni sotilas ei enää palannutkaan kotimaahan kaukaisilta sotatantereilta. Nihtien eli jalkaväen sotilaiden palvelusaika oli 20 vuotta, ellei sotilas aiemmin invalidisoitunut. Palveluksesta sai vapautuksen 10 sotaretken jälkeen. Upseerit ja aliupseerit välttyivät sotamiehiä paremmin epidemioilta, sillä he majoittuivat paremmin ja väljemmin ja olivat tottuneempia leirioloihin.
Hilpari
Hilpari eli tapparakeihäs 1600-luvulta. Yhä nykyäänkin hilpareita käytetään Vatikaanissa ja Isossa-Britanniassa.
Tämä keihään näköinen ase oli hilpari eli tapparakeihäs. Hilparin varren pituus oli normaalisti 1,5–2,5 metriä, ja sillä pystyi pistoon, iskuun ja vetoon. Kun hilparilla iski ratsumiehen hevosta, hevonen pillastui ja pudotti satulasta ratsumiehen, joka oli ilman hevostaan sangen avuton taistelija.
Euroopassa hilparia käyttivät ensimmäisenä sveitsiläiset jalkaväen aseena jo 1200-luvulla. 1600-luvulla hilpari jäi tuliaseiden kehityksen myötä lähinnä aliupseerin arvomerkiksi.
Nykyään hilpareita näkee Vatikaanissa paavia suojelevalla Sveitsiläiskaartilla ja Isossa-Britanniassa kuningattaren Yeomen of the Guard -henkivartiokaartilla.
Koulutustykit
Kaksi pientä koulutustykkiä ja ison tykin kuulia 1600-luvulta.
Koska 1600-luvulla sotaa käytiin lähinnä lämpiminä vuodenaikoina, loppuaika voitiin käyttää esimerkiksi koulutukseen. Näillä pienillä koulutustykeillä tulevat tykkimiehet harjoittelivat ja ammuskelivat kätevästi myös sisätiloissa, sillä koulutustykit olivat melko tehottomia.
Koulutustykkien vieressä on myös tykinkuulia, jotka kuuluvat isompaan tykkiin.
Sotamiehen puku (1626)
Vuoden 1626 sotamiehen puku ja hilpari.
Kuninkaallisen Porin rykmentin alkuaikoina sotilailla ei ollut yhtenäistä sotilaspukua. Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana puku kuitenkin kuului sotilaiden palkkaetuihin. Alussa puvut olivat punaisia, mutta myöhemmin väristä luovuttiin kuningas Kustaa II Aadolfin käskystä, koska punainen oli myös katolilaisten väri. Useimmiten puvut valmistettiin siitä kankaasta, jota sattui olemaan saatavilla kyseisellä hetkellä. Päähineenä oli leveälierinen huopahattu.
Jalkaväen pääaseena oli hilparin eli tapparakeihään lisäksi miekka. Haarniskat kuuluivat yleensä vain upseerien varustukseen, joten tämä sotamies on ollut onnekas pystyessään hankkimaan miekan piston kestävän rintapanssarin.
Riian piiritys
Kartta taisteluista: Syksyllä 1657 Riian piirityksessä porilaiset puolustivat kaupunkia.
Vuosina 1655–1661 käytiin Pohjan sotaa Itämeren alueella ja Puolassa. Yksi sodan näyttämöistä oli Riika, jota puolalaiset piirittivät. Syksyllä 1657 alkaneen piirityksen aikana puolet Porin rykmentistä kuului kaupungin puolustusjoukkoihin.
1674 porilaisrykmenttiä kutsuttiin ensimmäistä kertaa virallisissa asiakirjoissa maakunnan nimellä.
Todennäköisesti tätä ei rykmentissä juurikaan huomioitu, sillä vielä tämänkin jälkeen joukot tunnettiin pitkään myös komentajiensa nimillä.
Sotamiehen puku (1675)
Vuoden 1675 sotamiehen puku on ensimmäisen sotilaspukumääräyksen mukainen.
Kuningas Kaarle X Kustaa antoi ensimmäiset sotilaspukumääräykset vuonna 1655, jolloin jokaiselle rykmentille vahvistettiin oma värinsä. Kuninkaallisen Porin rykmentin väriksi tuli punainen. Käytännössä puvut olivat usein eri värisiä kuin ohjeistuksessa määrättiin, koska punaista kangasta ei
aina ollut saatavilla. Rykmentti sai määräysten mukaiset punaiset takit, joissa oli siniset käänteet, vuoteen 1684 mennessä.
1680-luvulla sotalaitosta uudistettiin perustamalla ruotujakolaitos.
Uudistuksen pani alulle Ruotsin kuningas Kaarle XI Suomessa ja Ruotsissa. Kuningas hyötyi ruotujakolaitoksesta, sillä se tarjosi uuden keinon kantaa veroja ja suorittaa armeijan palkkakulut sekä varmisti aina valmiit sotajoukot, jotka osallistuivat siviilitöihin rauhan aikana.
Suomen läänit vastustivat ruotujakolaitosta pitkään ja riitelivät muun muassa siitä, kuinka monta taloa ruotuun otettaisiin ja miten sotilasrasitus jaettaisiin läänien kesken. Lopulta läänit Pohjanmaata lukuun ottamatta antoivat suostumuksensa ja siirtyivät järjestelmään vuosina 1694–1696.
Ruotujakolaitoksessa kaksi taloa muodosti ruodun, joka ylläpiti yhtä sotamiestä varusteineen. Jos ruotu varusti ratsumiehen, se sai 30 taalerin verohelpotuksen. Sotamiehen ylläpitoon sisältyi vuosipalkka, asunto, elatus ja vaatetus. Asepuvun sotamies sai kruunulta. Jalkaväen aseena oli musketti ja varustuksena miekka, kypärä ja rintahaarniska.
Ruotujakolaitos vaikutti myös suomalaiseen nimistöön, sillä luetteloihin piti merkitä sotamiehen ristimänimen lisäksi liikanimi, josta kehkeytyi sotilasnimi. Myöhemmin ruodun uusi sotamies saattoi saada edellisen sotamiehen sotilasnimen sellaisenaan tai vähän muutettuna. Monet näistä sotilasnimistä jäivät käyttöön sukuniminä.
Sotamiehen puku (1687)
Vuoden 1687 sotamiehen puku.
Vuonna 1687 kuningas Kaarle XI antoi uuden sotilaspukumääräyksen, jonka myötä punaiset takit jäivät historiaan. Puvun esikuva oli peräisin Ranskasta.
Uuteen pukuun kuului sininen tai harmaa päällystakki, pitkä kaulaliina ja remmillä kiinnitettävät villasukat, jotka olivat keltaiset, siniset tai harmaat. Asujen kankaina käytettiin villaa tai sarkaa, mutta kankaiden laatu vaihteli arvo- ja palvelusaseman mukaan.
1700-luku
1697 valtaan nousi 14-vuotias Kaarle XII (1682–1718), joka pian ajautui suureen Pohjan sotaan.
Venäjä, Tanska, Saksi ja Puola käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja julistivat sodan Ruotsia vastaan vuonna 1700, koska ajattelivat nuoren kuninkaan olevan helppo vastus. Tavoitteena tällä neljän maan liittoumalla oli vallata takaisin Ruotsille menettämiään maa-alueita. Näin sai alkunsa suuri Pohjan sota, jota käytiin vuosina 1700–1721. Myös Kuninkaallinen Porin rykmentti osallistui sotaan ja taisteli mm. Narvassa, jossa lyötiin kolme kertaa isompi venäläisjoukko heti sodan alkuvaiheessa 20.11.1700.
Narvan taistelu
Kartta taisteluista: 20.11.1700 porilaiset osallistuivat Narvan taisteluun.
Suomesta sotaan lähdettiin marssimaan helmi-maaliskuun paikkeilla. Päämääränä oli ensin Viipuri. Jotkin rykmentit etenivät Viipurista Narvaan jäitse Suomenlahden yli, mikä lyhensi matkaa huomattavasti. Porilaiset saapuivat kaupunkiin sen verran myöhemmin, että jääylitys ei enää onnistunut. Tämä tarkoitti Suomenlahden pohjukan kiertoa Nevanlinnan kautta. Kuninkaallisen Porin rykmentin kärki saapui Narvaan huhtikuun loppupuolella.
Narvan taistelussa 20. marraskuuta Ruotsin armeija puolusti Narvan linnoitusta, jonne Venäjän keisarikunnan tsaarin Pietari Suuren joukot hyökkäsivät. Venäjän joukoissa oli noin 37 000 sotilasta, kun taas Ruotsilla oli noin 8 000 sotilasta, joiden joukossa oli myös porilaisia. Miesylivoimastaan huolimatta venäläiset kärsivät tappion.
Narvan taistelun huippumenestyksen jälkeen Ruotsi piti venäläisiä lyötyinä, mutta aliarvioi vastustajansa pahasti. Venäjä toipui tappiosta ja iski myöhemmin voittoisasti uudelleen. Kaarle XII kieltäytyi Venäjän Pietari Suuren rauhanehdotuksesta. Sen sijaan vuonna 1708 Kaarle XII hyökkäsi Venäjälle, jossa Ruotsin armeijan kohtaloksi lopulta koituivat erityisen kylmä talvi ja venäläisten poltetun maan taktiikka.
Sotilaspuku (1702)
Vuoden 1702 sotilaspuku, jonka harmaa takki oli tyypillinen porilaistaistelijalle.
Kuninkaallisen Porin rykmentin pukeutuminen ei ole aina ollut yhdenmukaista. Vuonna 1687 Ruotsissa annettiin uusi sotilaspukumääräys, jossa jalkaväelle määrättiin yhtenäinen sininen sotilaspuku.
Tämä sotilaspuku on vuodelta 1702, jolloin Ruotsin armeija kävi suurta Pohjan sotaa, jossa myös porilaiset olivat mukana. Puku onkin hyvä esimerkki sen ajan porilaisen ja suomalaisen sotilaan tyylistä. Suomalaiset olivat sen verran köyhää kansaa, ettei heillä ollut varaa armeijan viralliseen sotilaspukuun. Niinpä sininen takki korvattiin harmaalla sarkakankaalla, joka oli huomattavasti halvempaa kuin muut kankaat.
Sotarumpu
Sotarumpu 1700-luvulta.
Tällaista sotarumpua käytettiin taistelun tiimellyksessä 1700-luvulla, sillä johtaminen tapahtui pääasiassa rumpujen tahtiin. Tutut mukaansatempaavat rytmit nostattivat sotilaiden taistelutahtoa ja antoivat lisävoimaa pitkillä marsseilla.
Miekkoja
1700–1800-lukujen ruotsalaisia ja venäläisiä miekkoja.
Miekkaa käytettiin pisto- tai lyömäaseena lähitaisteluissa. Miekkoja oli monia erilaisia, sillä ne saattoivat olla yhden tai kahden käden miekkoja tai yksiteräisiä tai molemmilta reunoilta teroitettuja kaksiteräisiä. Kahvaosan eli kouraimen alapuolella on väistin, joka estää kättä luisumasta terään ja suojaa kättä vihollisen iskuilta.
Esillä on myös miekan kuljetukseen tarkoitettu huotra eli miekan tuppi, joka kiinnitettiin vyöhön tai satulaan. Huotria valmistettiin muun muassa nahasta, metallista tai puusta.
Myös Porin rykmentin sotilailla oli hyvin pitkään miekka henkilökohtaisena aseenaan. 1800-luvulle tultaessa miekkojen merkitys väheni tuliaseiden kehittyessä.
Aseita
1800-luvun alkupuoliskon venäläisiä aseita: piilukko ja nallilukko.
Piilukkomekanismi yleistyi 1600-luvulla. Piilukkoaseessa sytytys tapahtui piikiven ja tuliraudan avulla.
Kuninkaallisen Porin rykmentin tulivoima lisääntyi merkittävästi vuonna 1692, kun rykmentti otti käyttöönsä piilukkokiväärit. Jo kaksi vuotta aiemmin Ruotsin armeijan ensimmäiset musketöörit saivat piilukkomusketit. Aseen kaliiperi oli 20 milliä, paino 4,4–4,7 kiloa ja kokonaispituus 147– 149,5 senttimetriä. Aseissa oli tähtäin ja pistin, ja luodin iskuvoima oli kuolettava 100 metrin päästä.
Piilukko ei ollut kovin toimintavarma varsinkaan huonolla säällä, joten nallilukkomekanismi korvasi sen 1800-luvulla. Toimintavarmuuden lisäksi nallilukkomekanismi teki aseesta tarkemman, koska viive aseen laukeamisessa oli lyhyempi kuin piilukkoaseessa. Nallilukossa sytytys tapahtui iskuvasaran ja nallin avulla.
Nevanlinnan ja Iivananlinnan taistelut
Kartta taisteluista: Vuosina 1703–1705 porilaiset puolustivat Nevanlinnaa ja Iivananlinnaa.
Narvan taistelun jälkeen Porin jalkaväkirykmentti oli puolustamassa Karjalan ja Inkerinmaan sekä Viron linnoja venäläisiä vastaan. Toukokuussa 1703 viholliset ampuivat Nevanlinnan raunioiksi ja puolustajat luovuttivat aseensa ja lippunsa tsaarin henkilökohtaisesti johtamalle armeijalle. Iivananlinnan puolustajat taistelivat pitkään ylivoimaa vastaan, mutta joutuivat lopulta antautumaan elokuussa 1704.
Pultavan taistelu
Kartta taisteluista: 28.6.1709 käyty Pultavan taistelu kaatoi porilaisia.
Narvan taistelun jälkeen Turun läänin ja Porin jalkaväkirykmentit suorittivat varuskuntapalvelusta Liivinmaalla ja Inkerinmaalla. Ajoittain ne osallistuivat kenttäarmeijan toimintaan tavallisesti pataljoonan voimin. Näin kävi myös kesällä 1708, kun kenraali Adam Lewenhaupt kokosi Liivinmaalta 12 000 miehen sotajoukon, joka lähti Ukrainaan kohti Kaarle XII:n pääarmeijaa.
Apujoukon matka oli kova, sillä vain puolet miehistä pääsi seuraavana kesänä kuninkaan armeijan luokse. Porilaisia oli jäljellä vajaat 300 miestä. Turkulaispataljoonasta suurin osa menehtyi matkalla. Näiden pataljoonien rippeet kaatuivat tai joutuivat vangeiksi 28. kesäkuuta 1709 käydyssä Pultavan taistelussa. Porin rykmentistä joutui sotavankeuteen 15 upseeria, 11 aliupseeria ja 162 miestä.
Napuen taistelu
Kartta taisteluista: 19.2.1714 porilaiset osallistuvat veriseen Napuen taisteluun. Tätä seurasi isonvihan aika.
Kun Kaarle XII palasi sotaretkiltään Ruotsiin vuonna 1714, venäläiset olivat jo vallanneet lähes koko Suomen. Kenraalimajuri Armfelt oli edellisvuoden loppupuolella nimetty Suomen puolustuksen johtajaksi. Hän aloitti joukkoineen vetäytymisen Hämeen kautta Pohjanmaalle Isoonkyröön.
Helmikuun 19. päivä käytiin suuren Pohjan sodan viimeinen suomalainen kenttätaistelu Isossakyrössä Napuen kylässä. Vastakkain olivat Venäjän kenttäarmeija ja kenraalimajuri Armfeltin johtamat Ruotsin joukot, joihin kuului myös porilaistaistelijoita.
Isonkyrön pappilassa käydyissä sotaneuvotteluissa eräät upseerit esittivät Armfeltille, että venäläiset yllätettäisiin Isonkyrön ja Ilmajoen välisellä metsätiellä ennen kuin joukko pääsisi kyliin lepäämään pitkän marssin jälkeen. Armfelt ei tähän suostunut todennäköisesti siksi, että hänestä oli kunniatonta hyökätä yllättäen vihollisen kimppuun metsissä – Armfeltille vain kenttätaistelu oli kunniakas taistelumuoto. Niinpä taistelu käytiin Napuen kylän pelloilla.
Sankassa lumipyryssä käyty kahden tunnin mittainen taistelu päättyi venäläisten murskavoittoon. Venäläisten joukkoihin kuului noin 8 000–10 000 miestä. Armfeltin joukkoihin kuului noin 5 000 miestä, joista taisteluissa kaatui noin 57 prosenttia. Kaatuneiden joukossa oli myös Porin rykmentin komentaja eversti Odert von Essen. Porilaisrykmentin 500 miehestä jäi henkiin noin 70.
Kenraalimajuri Armfelt pakeni joukkojensa rippeiden kanssa pohjoiseen. Tämä johti käytännössä koko Suomen alueen venäläismiehitykseen eli isoonvihaan, jota kesti aina vuoteen 1721 asti.
1716 Kaarle XII suuntasi katseen Norjaan
Hyvittääkseen Suomen menetyksen Kaarle XII yritti vallata Norjan Tanskalta. Helmikuinen hyökkäys kuitenkin epäonnistui.
16.1.1717 Kaarle XII määräsi Armfeltin hyökkäämään Norjaan.
Katastrofaalinen Napuen taistelu ei ollut heikentänyt Armfeltin ylenemismahdollisuuksia. Armfeltin ylevästi ja kaunopuheisesti laatima taistelukertomus, jossa ylistettiin sotilaiden urheutta, uskollisuutta ja jumalanpelko sekä vihollisen suunnatonta ylivoimaa, takasi Armfeltille Kaarle XII:n suosion. Niinpä kuningas ylensi Armfeltin kenraaliluutnantiksi ja nimitti tämän Jämtlannin armeijan ylipäälliköksi.
Koska kuningas ei ollut luopunut hyökkäyshaaveistaan Norjaan, hän käski Armfeltin myös valmistautumaan sotaretkeen seuraavana vuonna – tavoitteena oli vallata Trondheim.
Toinen hyökkäys Norjaan
Kartta taisteluista: Vuonna 1718 Kaarle XII hyökkäsi Norjaan toistamiseen. Spekulaatiot kuninkaan kuolinsyystä alkoivat.
Elokuussa 1718 sotaretkelle Trondheimiin valmistautuneen armeijan vahvuus oli 9 340 miestä, joista eversti Christian Conrad von Bildsteinin komentamaan Kuninkaallisen Porin rykmenttiin kuului 14 upseeria, neljä sotilaspappia, sotatuomaria ja lääkäriä, 213 aliupseeria, soittajaa ja miestä, yksi sairas sotilas, yksi kuormarenki ja 21 upseerirenkiä.
Tämäkin sotaretki epäonnistui, ja Kaarle XII kuoli taistelussa marraskuun lopulla. Tieto kuninkaan kuolemasta tavoitti Armfeltin kuukautta myöhemmin, jolloin hän päätti perääntyä tuntureiden yli takaisin Ruotsiin. Kylmä sää ja lumimyrskyt koituivat monien marssijoiden kohtaloksi. Eräiden lähteiden mukaan vain 2 800 miestä palasi Norjasta, mutta todennäköisemmin palaajia oli hieman yli 5 000. Monet paluumatkasta selvinneet sotilaat kärsivät kuitenkin loppuelämänsä paleltumista – moni menetti jalkansa, kätensä, korvansa tai silmänsä. Ratsuilla liikkuneet ja paremmin vaatetetut upseerit selvisivät tuntureiden ylityksestä paljon paremmin.
Porin rykmentin kokonaistappio sotaretken ajalta oli 155 miestä.
Osa historiantutkijoista epäilee, että Kaarle XII ei kuollut vihollisen vaan omien joukkojensa luotiin. Kuninkaan sarkofagi on avattu tutkimuksia varten useaan otteeseen, ja 2000-luvulla salamurhaepäilyä on yritetty selvittää mm. DNA-testein.
Kaarle XII:n kuolema oli päätepiste myös itsevaltiudelle, sillä valtiopäivät vähensi merkittävästi seuraavien hallitsijoiden eli Ulriika Eleonooran ja Fredrik I:n valtaa.
30.8.1721 solmittu Uudenkaupungin rauha päätti suuren Pohjan sodan. Porilaiset saivat vastahakoisia täydennysmiehiä Ruotsista.
Uudenkaupungin rauhan aikaan Ruotsia hallitsi Fredrik I. Rauhanneuvotteluissa Ruotsi menetti suurvalta-asemansa mutta sai pitää lähes koko Suomen.
Suuren Pohjan sodan aikana Suomen väestöpohja oli romahtanut. Tästä syystä ruoturykmenttien täydentäminen sotavahvuuteen ei ollut pitkään aikaan mahdollista. Ongelma ratkaistiin lakkauttamalla tietyt ruotsalaiset rykmentit ja sijoittamalla niihin kuuluneet miehet sellaisiin suomalaisiin joukkoihin, jotka kipeimmin kaipasivat täydennystä. Yksi syksyllä 1721 lakkautetuista rykmenteistä oli Länsi-Götan kolmikasratsuväkirykmentti, jonka sotilaat olivat kaikkea muuta kuin innostuneita siirrosta Suomeen.
Kuninkaalliseen Porin rykmenttiin saapui Länsi-Götasta seitsemän upseeria, 12 aliupseeria ja 143 ratsumiestä. Monikaan tulokas ei täällä viihtynyt vaan pyrki mahdollisimman pian takaisin kotiseudulleen. Vuosina 1722–1730 porilaisten riveistä poistuikin 55 prosenttia sinne määrätyistä ruotsalaisista.
1730-luvulla hatut ja myssyt saivat yhä enemmän valtaa.
Myssypuolue kannatti varovaista ulkopolitiikkaa Venäjän suuntaan ja hyviä kauppasuhteita Isoon-Britanniaan. Sen haastajaksi syntyi 1730-luvulla hattupuolue, kun tietyt ryhmät olivat tyytymättömiä kansliapresidentti Arvid Hornin varovaiseen ulkopolitiikkaan.
Myssypuoleen Arvid Horn (1664–1742) syntyi Vuorentaan kartanossa Halikossa – eli samassa paikassa kuin nimikaimansa Kuninkaallisen Porin rykmentin ensimmäinen komentaja Arvid Horn (1590–1653).
Ranskalaisten intressien mukaista ulkopolitiikkaa kannattava hattupuolue nousi valtaan vuonna 1738, kun kreivi Carl Gyllenborg syrjäytti Hornin kansliapresidenttinä. Gyllenborgin kannattajat kutsuivat Hornin kannattajia pilkallisesti yömyssyiksi, koska kokivat myssyjen politiikan olevan uneliasta ja taantumuksellista. Itseään he kutsuivat hatuiksi, mikä viittasi aatelien ja upseerien käyttämiin koviin kolmikolkkahattuihin.
Hattupuoleen valtaannousu vaikutti myös Suomen tilanteeseen, sillä hattuhallitus halusi palauttaa Ruotsin suurvalta-aseman, jonka se oli menettänyt Uudenkaupungin rauhassa. Tämä johti lopulta niin sanottuun hattujen sotaan ja pikkuvihaan.
1741–1743 käyty hattujen sota johti Suomessa pikkuvihaan.
Isonvihan jälkeen vuonna 1721 kuningas Fredrik I määräsi Suomen ruotujakolaitoksen tarkistukseen. Tavoitteena oli parantaa joukkojen varustamista ja Ruotsin valtakunnan itäisen rajan puolustamista. Ongelmaksi muodostui armeijalle myönnettyjen varojen niukkuus.
Niukkuutta jatkui vuosikymmeniä, ja esimerkiksi Turun ja Porin läänin ruoturykmentit voitiin kutsua ensimmäiseen pääkatselmukseen vasta vuonna 1733 eli 12 vuotta suuren Pohjan sodan päättymisen jälkeen. Tarkastusten tulokset olivat sen verran karuja, että kuningas käski järjestää Suomen joukoille kahden viikon rykmenttiharjoitukset joka neljäs vuosi.
Suomen armeijan taistelukyvystä ja -valmiudesta ei kuitenkaan huolehdittu riittävästi, vaikka samanaikaisesti Ruotsi puuhasi uutta sotaa Venäjää vastaan. Syytä oli sekä Suomen joukkojen ylipäällikössä että rykmentin komentajissa. Esimerkiksi helmikuussa 1741 Porin jalkaväkirykmentti sai liikekannallepanokäskyn, mutta ei ikinä päässyt matkaan muonan ja rehujen puutteen vuoksi. Heinäkuun alussa, juuri ennen hattujen sodan syttymistä, rykmentti sai uuden liikekannallepanokäskyn, mutta tälläkin kertaa porilaiset jäivät paikoilleen, koska puutteita ei ollut korjattu. Tämä virhe johti komentaja Johan Loden erottamiseen.
Heinäkuussa 1741 alkoi niin sanottu hattujen sota, kun Ruotsi julisti Venäjälle sodan. Myös porilaiset pääsivät lopulta liikkeelle kohti Haminaa uuden komentajansa eversti Henrik von Knorringin johdolla.
24.8.1742 Ruotsin joukot olivat jo joutuneet vetäytymään Haminasta Helsinkiin, jossa joukot luovuttivat lippunsa ja aseensa vihollisille. Venäjä miehitti Suomen vuodeksi. Tästä alkoi pikkuvihan aika, joka päättyi Turun rauhaan 7.8.1743. Rauhansopimuksen mukaisesti Ruotsi sai takaisin suurimman osan Suomea, mutta valtakunnan raja siirtyi Kymijokeen, joten Venäjä sai mm. Haminan ja Savonlinnan.
Sota opetti Ruotsille, että Suomen puolustusta oli vahvistettava. Niinpä Suomen edustaa päätettiin linnoittaa. Kaikki Suomen rykmentit, porilaiset mukaan lukien, osallistuivat vuodesta 1748 lähtien Suomenlinnan, Degerbyn ja Svartholman linnoittamiseen. Rakennustyö oli raskasta, majoitustilat olivat kehnoja, ja työturvallisuudessa oli huomattavia puutteita.
Sotamiehen asu (1756)
Vuoden 1756 sotamiehen asu eli karoliinipuku.
Vuonna 1687 annetussa sotilaspukumääräyksessä koko jalkaväelle määrättiin yhtenäinen sininen sotilaspuku eli niin sanottu karoliinipuku. Karoliini-sana tulee Kaarle-nimen latinankielisestä muodosta Carolus. Sini-keltainen karoliinipuku oli vähäisin muutoksin käytössä aina vuoteen 1778 saakka.
Karoliinipukuun kuului sininen takki, jossa oli keltaiset käänteet kauluksessa ja hihoissa sekä laskostettu helma, pitkä kaulaliina ja remmillä kiinnitettävät pitkät valkoiset villasukat. Päällystöllä oli kolmikolkkahattu, jonka reunoissa oli punokset. Jokaisella sotilaalla oli henkilökohtaisena aseena miekka.
Lisäksi rykmentit olivat ottaneet käyttöön piilukkokiväärit vuonna 1692, mikä merkittävästi lisäsi niiden tulivoimaa. Luodin iskuvoima oli kuolettava 100 metrin päässä. Kiväärit oli varustettu pistimin, ja vähitellen ne syrjäyttivät hilparit. Esimerkiksi Kaarle XI:n komppanioiden miehistä 2/3 osaa oli varustettu musketein ja 1/3 peitsin. Peitset poistuivat lopullisesti Ruotsin ja Suomen armeijan aseistuksesta Kaarle XII:n kuoleman jälkeen.
1771 valtaan noussut Kustaa III kannatti valistunutta yksivaltiutta.
Kustaa III ei katsonut hyvällä sitä, että hallitusvalta kuului säädyille. Hän tekikin seuraavana vuonna armeijan avustuksella valtiopäivillä vallankaappauksen, jota Kuninkaallinen Porin rykmentti komentajansa johdolla oli tukemassa. Komentaja, eversti de Carnall muun muassa vangitsi kaappauksen aikana valtaneuvoston kuninkaan nimissä.
Vuoden 1772 vallankaappauksesta katsotaan alkaneen kustavilaisen ajan, jota kesti Kustaa IV Aadolfin valtakauden päättymiseen 1809.
1788 syttyi Kustaa III:n sota. Se mahdollisti haaveet Ruotsin suurvalta-aseman palauttamisesta.
Suurvalta-aseman palauttamiseen avautui mahdollisuus kesäkuussa 1788, kun Ruotsin ja Venäjän välille syttyi Kustaa III:n sota (1788–1790). Koska Ruotsin hallitusmuoto kielsi hyökkäyssodan aloittamisen, kuningas junaili puolustussodalta näyttävän tilanteen.
Tähän liittyy keskeisesti kuningasta vastustava upseerikapina Anjalan liitto, johon myös Kuninkaallisen Porin rykmentin komentaja osallistui elokuussa 1788. Upseeripiireissä Kustaa III:n sotaa pidettiin laittomana. Niinpä upseerit lähettivät Venäjän keisarinnalle Katariina II:lle ns. Liikkalan nootin, jossa he ilmaisivat mielipiteensä ja toivoivat rauhaa. Allekirjoittajien joukossa oli mm. kenraalimajuri Carl Gustaf Armfelt nuorempi. Kuningas reagoi vaatimalla Armfeltia ja upseereja allekirjoittamaan uskollisuudenvalan. Tässä Anjalan liittokirjassa upseerit vakuuttivat uskollisuuttaan, mutta samalla puolustivat Liikkalan noottia ja sanoivat pitävänsä sotaa hyökkäyssotana.
Kustaa III ryhtyi toimiin kapinoineita upseereita vastaan ja nimitti Kuninkaallisen Porin rykmentin uudeksi komentajaksi eversti Johan Fredrik Aminoffin. Kaikki Liikkalan nootin allekirjoittajat erotettiin viroistaan ja vangittiin. Useita upseereita tuomittiin kuolemaan, mutta porilaisten entinen komentaja eversti von Otter armahdettiin.
Porrassalmen ja Parkuinmäen taistelut
Kartta taisteluista: Vuonna 1789 Porin rykmentti osallistui Porrassalmen ja Parkuinmäen taisteluihin sekä Kyyrön kahakkaan. Tuolloin kadonnut lippu päätyi lopulta Huovinrinteelle.
Anjalan liiton jälkimainingeissa pahin kapinallisjoukko eli Turun läänin jalkaväkirykmentti kotiutettiin Anjalasta. Hieman hillitymmin kapinoineet porilaiset käskettiin poistumaan pääarmeijasta ja liittymään Savon prikaatiin. Porilaisten I pataljoona majoitettiin talveksi Mäntyharjulle.
Kevään koittaessa porilaistaistelijoiden lippu liehui jälleen Kustaan III:n sodan taisteluissa. Porilaisilla oli merkittävä rooli Porrassalmen torjuntavoitossa kesäkuussa ja kuukautta myöhemmin Parkuinmäen hyökkäysvoitossa Porrassalmella.
Porrassalmen taisteluun osallistui myös kapteeni Georg Carl von Döbeln, jonka kannukset ovat Porilaismuseon vitriinissä. Von Döbeln toimi myöhemmin Suomen sodassa komentajana 2. prikaatissa, jonka pääosat olivat Kuninkaallisesta Porin rykmentistä. Porrassalmen taistelussa von Döbeln haavoittui päähän musketin luodista. Vamma vaati myöhemmin kallonporausleikkauksen. Vamma ei kuitenkaan parantunut kunnolla, joten hän joutui käyttämään loppuelämänsä ajan mustaa silkkisidettä otsallaan.
Porilaisten komppanialippu repeytyi pahasti 11.6.1789 Kyyrön kahakassa. Lipun pelasti nuori porilaiskersantti Karl Adolf Brakel, joka vei lipun Mikkelin kirkkoon. Kun Mikkeli joutui toisen Porrassalmen taistelun jälkeen 18.6.1789 vihollisen haltuun, lippu jäi kirkkoon. Sieltä venäläiset veivät sen voitonmerkkinään Pietariin.
1920-luvulla itänaapurimme museoista myytiin paljon esineitä muualle. Näin kävi myös porilaisten lipulle, joka päätyi taidekauppiaalle Tukholmaan. Kenraalimajuri Ernst Linder osti ja kunnostutti lipun ja luovutti sen Porin rykmentin upseerikunnalle syyskuussa 1931. Tämä vuoden 1749 lippumääräysten mukainen komppanialippu on nyt kunniapaikalla Huovinrinteen upseerikerhon perinnehuoneessa.
14.8.1790 solmittiin Värälän rauha.
Kustaa III:n sota päättyi lopulta 14.8.1790 Värälän rauhaan, jossa rajat pysyivät entisellään.
1790-luvulla kuningas Kustaa III aloitti armeijan uudistamisen.
Vuoden 1790 lopulla suomalaiset ratsurykmentit päätettiin jalkauttaa, koska sodissa kevyet jalkaväkiosastot olivat osoittautuneet hyödyllisemmiksi kuin kevyt ratsuväki. Jalkautetut rakuunat jäivät kuitenkin paitsioon, ja esimerkiksi Kuninkaallisessa Porin rykmentissä ei ryhdytty mihinkään toimiin näiden kouluttamiseksi keveiden joukkojen tehtäviin.
Uudistushengessä vuonna 1794 julkaistiin uusi ohjesääntö, joka perustui puhtaasti lineaaritaktiikkaan. Koulutuksessa pääpaino oli manöövereissä ja maaston mukainen toiminta laiminlyötiin.
1792 Kustaa III salamurhattiin naamiaisissa.
Kustaa III salamurhattiin maalikuussa 1792 Tukholman oopperatalon naamiaisissa. Kuninkaan ampui kapteeni Jacob Johan Anckarström, joka oli muiden salaliittolaisten kanssa suunnitellut vallankaappausta murhan jälkeen. Kuningas kuoli vammoihinsa kaksi viikkoa myöhemmin, mutta salaliittolaisten kaavailema vallankaappaus jäi haaveeksi.
Salamurhan jälkeen monet entisen kuninkaan suosikit joutuivat holhoojahallituksen epäsuosioon. Yksi näistä oli Kuninkaallisen Porin rykmentin komentaja Aminoff, joka vangittiin ja tuomittiin kuolemaan, mutta lopulta tuomio lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Kun uusi hallitsija Kustaa IV Aadolf muutamia vuosia myöhemmin saavutti täysi-ikäisyyden, hän armahti Aminoffin.
1792 kuninkaaksi nousi vasta 13-vuotias Kustaa IV Aadolf.
Kustaa III:n salamurhan jälkeen valtaan nousi vasta 13-vuotias Kustaa IV Aadolf, joka hallitsi Ruotsia vuosina 1792–1809. Hän on viimeinen Suomea hallinnut Ruotsin kuningas.
Kustaa IV Aadolfin valtakaudella käytiin Napoleonin sotia (1803–1815), joissa vastakkain olivat Napoleon I:n johtama Ranska ja muiden Euroopan maiden muodostamia liittokuntia. Kustaa IV Aadolf yritti pitää Ruotsin sotien ulkopuolella, mutta taipui kuitenkin tukemaan Isoa-Britanniaa vuonna 1805.
1800-luku
1807 porilaiset taistelivat viimeistä kertaa Saksan maaperällä Pommerissa.
Ruotsalaiset joukot piiritettiin Pommerissa, jonka Kustaa II Aadolf oli vallannut lähes 200 vuotta aiemmin. Apuun lähetettiin joukkoja mm. Kuninkaallisesta Porin rykmentistä. Porilaiset kunnostautuivat Ranskaa vastaan käydyssä Kniperin portin puolustustaistelussa. Lopulta Ranskan joukot kuitenkin valloittivat Pommerin, mikä merkitsi Ruotsin valtakauden päättymistä Saksan alueella.
Yhtä heikosti kävi Ruotsin itärintamalla. Vuonna 1807 Venäjä ja Ranska olivat liittoutuneet. Tämän johdosta Venäjä yritti taivutella Ruotsia liittymään Ison-Britannian vastaiseen kauppasaartoon. Kuningas Kustaa IV Aadolf ei tähän taipunut, sillä hän piti Napoleonia ilmestyskirjan petona. Venäjä yritti painostaa kuningasta pyörtämään päätöksensä hyökkäämällä vuonna 1808 Suomeen, jonka puolustuksen Kustaa IV Aadolf oli laiminlyönyt. Hyökkäyksestä seurasi vuoden mittainen Suomen sota (1808–1809).
1808 Venäjä hyökkäsi Suomeen, mikä johti Suomen sotaan (1808–1809) ja Venäjän vallan aikaan. Porin prikaatin motto juontaa juurensa Suomen sotaan.
Suomen sodan yksi suurimmista ruotsalaissankareista oli eversti Georg Carl von Döbeln, joka ihaili erityisesti porilaistaistelijoita. Von Döbeln johti sodassa 2. prikaatia, jota kutsuttiin yleisesti Porin prikaatiksi. 2. prikaati kunnostautui muun muassa Siikajoen, Lapuan, Kauhajoen ja Juuttaan taisteluissa.
Sodan jälkeen von Döbeln piti joukoilleen kuuluisan jäähyväispuheen Uumajassa. Puheessaan hän esitti kunnioitusta suomalaisia kohtaan ja lakkautti samalla oman armeijansa.
Von Döbeln perusti sodan jälkeen Ruotsiin Pohjois-Skånen jalkaväkirykmentin, jonka kunniamarssiksi hän valitsi Porilaisten marssin ja motoksi oman tunnuslauseensa ”Ära, skyldighet, vilja”, joka on kaiverrettu myös hänen hautakiveensä. Porin prikaatin motolla ”Kunnia, velvollisuus, tahto” on siis pitkä historia.
Porilaisten marssi
Porilaisten marssi -taulu kuvaa Porin rykmentin rumpalipoikia.
Taulu kuvaa Porin rykmentin rumpalipoikia Suomen sodassa 1808–1809. Se pohjautuu J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden samannimiseen runoon, jonka innoittajana oli Porilaisten marssi -kappale. Albert Edelfelt maalasi alkuperäisen taulun vuonna 1892. Alkuperäisen taulun omistaa Serlachiuksen teollisuussuku, ja se on Serlachius-museon hallussa Mäntässä.
Von Döbelnin kannukset
Marsalkka Mannerheim lahjoitti Georg Carl von Döbelnin kannukset Porin rykmentille.
Von Döbelnin käytti kannuksia Suomen sodassa toimiessaan 2. prikaatin komentajana.
Von Döbelnin kannukset olivat päätyneet valtionhoitajana toimineelle Mannerheimille vuonna 1919. Mannerheim teki tuolloin virallisen vierailun Ruotsiin, jossa Nils von Döbeln lahjoitti kannukset Mannerheimille. Sotamarsalkka Mannerheim puolestaan lahjoitti kannukset Porin rykmentille 22.10.1938, koska tiesi von Döbelnin kytköksen porilaisiin ja arveli kannusten saavan arvoisensa kodin rykmentissä.
Döbeln Juuttaalla
Piirros von Döbelnistä Juuttaalla.
Albert Edelfeltin piirroksessa von Döbeln tarkastaa joukkoaan Juuttaalla, jossa 13. syyskuuta 1808 käydyssä taistelussa von Döbelnin joukot löivät venäläiset. Von Döbelnin 2. prikaati sai taistelutukea majuri Gyllenbögelin komentamalta vapaajoukkopataljoonalta.
Haavoittunut soturi hangella
Suomen sotaa kuvaava Haavoittunut soturi hangella -taulu.
Esillä on valokuvajäljennös taulusta, jonka Helene Schjerfbeck maalasi 17-vuotiaana vuonna 1880. Alkuperäinen öljyvärimaalaus kuuluu Ateneumin taidemuseon kokoelmiin.
Maalaus kuvastaa Suomen sotaa (1808–1809) yksilön näkökulmasta. Siinä on myös tulkittu olevan kritiikkiä Ruotsia kohtaan, joka sodassa lopulta hylkäsi Suomen. Yksinäisen kuolevan sotilaan hahmossa kuvastuu koko sodan tunnelma ja lopputulos.
17.9.1809 Haminan rauhassa Suomi liitettiin autonomisena suurruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan ja Suomen sotavoimat lakkautettiin.
Suomi oli ollut osa Ruotsin valtakuntaa lähes 600 vuotta. Suomen sodan seurauksena ajanjakso päättyi, kun Venäjä valtasi lähes koko Suomen ja Ruotsi luovutti Suomen Venäjälle.
Suomen liittämistä keisarikuntaan oli valmisteltu jo pidempään Porvoon maapäivillä, jotka kestivät nelisen kuukautta ja jonne Venäjä oli kutsunut säädyt. Venäjän keisari lupasi, että Suomi saa pitää vanhat lakinsa, uskontonsa ja erioikeutensa – sen sijaan Suomen sotavoimat lakkautettiin 50 vuodeksi. Ruotuväkilaitosta muutettiin siten, että sotamiehenpitovelvollisuus korvattiin erityisellä ruotuverolla.
Värvättyjä joukkoja organisoitiin
Kaaviokuva: ”Suomen sotaväki Venäjän vallan aikana vv. 1812–1905”. Vuonna 1812 värvättyjä joukkoja alettiin organisoida, vaikka virallisesti sotavoimat oli lakkautettu.
Kun Napoleon hyökkäsi Venäjälle toukokuussa 1812, osa suomalaisista halusi osoittaa uskollisuuttaan keisarille ja tarjoutui muodostamaan pienen kansallisen armeijan. Armeijan rahoitus oli tarkoitus rahoittaa kansalaiskeräyksellä, koska ruotujoukkoja ei voitu muodostaa.
Keisari Aleksanteri I oli liikuttunut eleestä ja antoi tähän suostumuksensa. Syyskuussa 1812 hän antoi käskyn kolmen värvätyn kaksipataljoonaisen suomalaisen jääkärirykmentin perustamiseen ja lupasi, että joukkoja käytettäisiin vain Suomessa. Rykmentin vahvuudeksi tulisi 1 200 miestä ja pataljoonan vahvuudeksi 600 miestä.
Hanke oli kaatua rahoitus- ja värväysongelmiin, mutta lopulta riittävä määrä miehiä saatiin koottua. Tosin vain 3. jääkärirykmentti, joka koottiin Viipurin alueelta, aloitti toimintansa suunnitelmien mukaisesti marraskuussa. Kaksi muuta rykmenttiä saatiin täyteen vahvuuteensa vasta keväällä 1813.
1. jääkärirykmenttiin kuuluneen Turun jääkäripataljoonan komentajaksi nimitettiin majuri Isak Bremer, joka oli Suomen sodassa taistellut Kuninkaallisen Porin rykmentin riveissä. Turun jääkäripataljoonaan kuuluivat Porin, Turun, Huittisen ja Tampereen komppaniat, joissa kussakin oli 150 miestä. Yksiköt jakaantuivat kahteen joukkueeseen, jotka jakautuivat kahteen ryhmään. Aluksi pataljoona kokoontui Lauttakylässä, mutta heinäkuussa 1813 paikaksi vaihtui Pori.
Ensimmäisenä toimintavuotena painopiste oli Viipurin alueen 3. jääkärirykmentissä, mikä tarkoitti sitä, että lopuille rykmenteille ei riittänyt kunnollisia kivääreitä tai varusteita – suurin osa 1. ja 2. jääkärirykmenttien miehistä käytti aluksi Ruotsin vallan aikaisia kulahtaneita sotilaspukuja ja harjoitteli ilman aseita. Myöhemmin kaikki saivat venäläistyyliset tummanvihreät asut. Lisäksi vain 3. rykmentti majoitettiin kasarmeihin, kun taas 1. ja 2. rykmentin miesten piti rangaistuksen uhalla pysytellä kotiseuduillaan siltä varalta, että joukkoja tarvittaisiin. Siksi ne muistuttivatkin vanhaa ruotuväkeä.
Komppaniat kokoontuivat joka kolmas viikko – myöhemmin kerran kuukaudessa – kirkkoparaatiin harjoittelemaan äkseerausta ja aseen käsittelyä. Vuonna 1814 Turun jääkäripataljoonan komppanioiden valitettiin rötöstelevän ja häiriköivän harjoitusten jälkeen, joten maaherra käski Turun komppaniaa pitämään kirkkoparaatit kaupungin ulkopuolella. Lisäksi hän kielsi myös Turussa vakituisesti asuvia sotamiehiä tulemasta Turkuun muuten kuin suuressa hädässä.
Varsinkin 1. ja 2. jääkärirykmentin toimintakyky ja koulutustaso olivat heikkoja alkuaikoina. Siksi 3. jääkärirykmentin ensimmäinen pataljoona jaettiin kahtia vuonna 1817: pääosasta perustettiin Vaasan pataljoona ja lopuista huolella valituista 150 miehestä opetuskomennuskunta, joka sijoitettiin Hämeenlinnan seudulle. Opetuskomennuskunta koulutti kaikkien pataljoonien aliupseereja ja miehiä vuosina 1818–1824, ja sillä oli suuri merkitys Suomen armeijan koulutustason paranemiseen.
Organisaatiomuutos 1818
[Sama kaavio kuin yllä] Vuonna 1818 Suomen armeijassa tapahtui organisaatiomuutos.
Organisaatiomuutoksen seurauksena vuoden 1819 alussa Suomen armeijaan kuului kaksi kaksipataljoonaista jalkaväkirykmenttiä, kahdesta pataljoonasta muodostettu Suomen jääkärirykmentti ja Opetuskomennuskunta. Viimeksi mainittu muuttui myöhemmin Helsingin opetuspataljoonaksi ja sitten Suomen kaartiksi.
Organisaatiomuutos ja armeijan lakkautus
[Sama kaavio kuin yllä] Vuonna 1827 tehtiin uusi organisaatiomuutos, ja lopulta Suomen armeijan toiminta päättyi kokonaan.
Vuoden 1827 alussa keisari Nikolai I käski muuttaa Suomen armeijan pataljoonat tarkk’ampujapataljooniksi ja jalkaväki- ja jääkärirykmentit prikaateiksi. Samassa yhteydessä armeijan vahvuutta supistettiin kolmanneksella.
Muutoksen jälkeen maaliskuussa 1827 Suomen armeija muodostui kolmesta prikaatista ja Suomen kaartista. Länsi-Suomen 1. tarkk’ampujaprikaatiin kuuluivat 1. Turun tarkk’ampujapataljoona ja 2. Vaasan tarkk’ampujapataljoona. Pataljooniin kuului 400 miestä.
Aiemmin joukkojen tarkastuksessa oli taloudenpidon lisäksi kiinnitetty huomiota lähinnä äkseeraamiseen, mutta tarkk’ampujapataljoonien tarkastuksessa kesäkuussa 1827 kiinnitettiin huomiota myös ammuntaan ja taistelukoulutukseen.
Keväällä ja kesässä 1830 keisari ilmoitti, että prikaatit lakkautetaan kokonaan. Todennäköisesti tärkeimmät lakkauttamissyyt liittyivät rahaan, mutta venäläisjohdon silmissä lakkauttaminen myös yksinkertaisti Suomessa olevien joukkojen johtosuhteita.
Tarkk’ampujapataljoonat
[Sama kaavio kuin yllä] Vuonna 1846 Suomen tarkk’ampujapataljoona komentajanaan eversti Oscar Falck aloitti toimintansa.
1840-luvun alussa suunniteltiin suomalaisen tarkk’ampujapataljoonan muodostamista. Lopulta Lounais-Suomen alueelle muodostettiin pataljoona, jonka 920 värvättyä miestä muodostivat neljä komppaniaa. Pataljoona sijoitettiin Turkuun, ja sitä voidaan pitää Porin prikaatin perinnejoukko-osastona.
Vuonna 1848 Suomen tarkk’ampujapataljoona muutettiin Suomen krenatööritarkk’ampujapataljoonaksi. Myös Porilaisten marssi -kappaleen juuret juontavat kyseiseen pataljoonaan. Marssin alkuperä on epäselvä, mutta sävel on mahdollisesti 1700-luvulta. Se kuitenkin tiedetään, että marssin on puhallinorkesterille sovittanut nykyisellä nimellään saksalainen sotilaskapellimestari Conrad Greve vuonna 1851 – Greve toimi tuolloin Suomen krenatööritarkk’ampujapataljoonan kapellimestarina.
Ruotujakoiset tarkk’ampujapataljoonat
[Sama kaavio kuin yllä] 1854 Suomeen perustettiin ruotujakoisia tarkk’ampujapataljoonia.
Krimin sodan seurauksena Suomeen perustettiin yhdeksän ruotujakoista tarkk’ampujapataljoonaa keisari Nikolai I käskystä vuonna 1854. Pataljoonat perustettiin Turkuun, Vaasaan, Ouluun, Kuopioon, Mikkeliin, Hämeenlinnaan, Poriin, Uudellemaalle ja Viipuriin. Lisäksi jokaisen tarkk’ampujapataljoonan yhteyteen piti perustaa 150 miehen vahvuinen reserviosasto. Näistä 7. Porin tarkk’ampujapataljoona jatkoi Porin rykmentin perinteitä.
Ruotujakoisten tarkk’ampujapataljoonien toiminta loppui vaiheittain kevään 1868 aikana. Taustalla olivat nälänhädän aiheuttaneet suuret nälkävuodet vuosina 1866–1868 ja ruotujärjestelmän vanhanaikaisuus. Pataljoonien lakkauttamisen jälkeen Suomen armeija muodostui Suomen kaartinpataljoonasta, pienestä värvätystä meriekipaasista ja Haminan kadettikoulusta.
Arvontaan perustuva asevelvollisuus
[Sama kaavio kuin yllä] 1878 otettiin käyttöön yleinen asevelvollisuus, joka perustui arvontaan. Tästä muotoutui Suomen vanha sotaväki.
Keisarin käskystä Suomen sotavoima jakaantui vakinaiseen väkeen, reserviin ja nostoväkeen.
Kaikkien ei tarvinnut suorittaa asevelvollisuutta, sillä valinta tehtiin arpomalla. Asepalvelukseen otettiin noin 10 prosenttia ikäluokasta, ja palvelusaika oli kolme vuotta. Asepalveluksen jälkeen mies oli kaksi vuotta reservissä ja sen jälkeen nostoväessä, kunnes täytti 40. Jos arvonnassa nosti reserviarvan, mies joutui osallistumaan kolmena peräkkäisenä vuotena 30 vuorokauden reserviharjoitukseen ja kuului reserviin yhteensä viisi vuotta.
Porilaisperinteitä jatkoi 2. Turun tarkk’ampujapataljoona, joka perustettiin saman alueen miehistä kuin aikaisemmat osastot.
Vuosina 1881–1901 Suomen asevelvollisuuteen perustuvaa omaa armeijaa on kutsuttu nimellä Suomen vanha sotaväki, joka korosti koulutuksessaan ammuntaa, urheilu ja kuria. Ensimmäisenä palvelusvuotena keskityttiin sotilaallisiin perustaitoihin eli aseenkäsittelyn, sulkeisjärjestyksen, taisteluharjoitusten ja voimistelun opettamiseen. Toisena ja kolmantena vuotena kerrattiin aiemmin opittua ja osallistuttiin leireille ja sotaharjoituksiin.
Monet 2. Turun tarkk’ampujapataljoonan miehet muistelivat jälkikäteen, että kolmen vuoden koulutuksen painopiste oli sulkeisjärjestyksessä, mikä koettiin erittäin pitkästyttäväksi. Vaihtelua saatiin lähinnä kesällä muun muassa pidemmistä marssiharjoituksista, leirikokouksista ja osallistumisesta Venäjän armeijan suuriin Krasnoje Selon sotaharjoituksiin.
Tarkk’ampujapataljoonat lakkautettiin
[Sama kaavio kuin yllä] Vuonna 1901 tarkk’ampujapataljoonat lakkautettiin ja uusi asevelvollisuuslaki määräsi suomalaiset palvelemaan Venäjän armeijassa.
Helmikuun manifestilla vuonna 1899 Venäjän keisari Nikolai II pyrki kaventamaan Suomen autonomiaa ja alisti Suomen lainsäädännön Venäjän yleisvaltakunnalliselle lainsäädännölle. Sen seurauksena säädettiin vuonna 1901 uusi asevelvollisuuslaki, joka lakkautti Suomen sotaväen ja määräsi suomalaiset suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjän armeijassa. Lisäksi venäläiset upseerit pääsivät Suomen armeijan virkoihin ja suomalaisia joukkoja voitiin lähettää valtakunnan muihin osiin. Samalla palvelusaikaa pidennettiin kolmesta vuodesta viiteen vuoteen. Suomessa tätä pidettiin laittomana, ja kutsuntoja boikotoitiin yleisesti kutsuntalakoilla.
Suomen kenraalikuvernööriksi nimetyn Nikolai Bobrikovin johdolla oli jo aiemmin laadittu selonteko, jossa korostettiin Venäjän tarvitsevan yhtenäisen armeijan – tämä puolestaan edellyttäisi Suomen asevelvollisuuslain uudistamista.
Vuodet 1899–1905 tunnetaankin Suomessa ensimmäisenä sortokautena, jolloin Venäjä pyrki voimakkaasti venäläistämään Suomea. Esimerkiksi uusi kielimanifesti edellytti, että venäjän kieli oli otettava käyttöön kaikissa virastoissa ja lääninhallituksissa vuoteen 1905 mennessä.
Asevelvollisuudesta luopuminen
[Sama kaavio kuin yllä] Vuonna 1902 ehdotettiin suomalaisten asevelvollisuudesta luopumista ja rahallista korvausta Venäjälle.
Asevelvollisuuslaki oli vastatuulessa koko olemassaolonsa ajan, sillä sitä boikotoitiin Suomessa laajalti rangaistustoimenpiteidenkin uhalla. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov ehdotti keisarille, että suomalaisten asevelvollisuudesta luovuttaisiin ja korvaukseksi Suomi maksaisi rahallista korvausta Venäjän valtion kassaan. Rahakorvauksen tulisi vastata 12 000 miehen ylläpidosta aiheutuvia kuluja. Näitä niin kutsuttuja sotilasmiljoonia maksettiin Venäjälle vuosina 1902–1916.
Sortokausi päättyy
[Sama kaavio kuin yllä] Vuonna 1905 marraskuun manifesti päätti ensimmäisen sortokauden Suomessa.
Keisari Nikolai II:n julistus kumosi suurilta osin vuoden 1899 helmikuun manifestin, mukaan lukien vuoden 1901 asevelvollisuuslain.
Virka-asunnot
Tauluun on kuvattu kapteenin, luutnantin ja vänrikin virka-asunnot.
Rykmentin komentaja asui kartanossa, johon kuului laajat maa-alueet. Sotilaille rakennettiin virkatalot kuninkaan vahvistamien mallipiirustusten mukaan. Ruotusotamiehelle puolestaan tarjottiin torppa ja pieni maa-ala.
Selkeen kartano
Selkeen kartano Mouhijärvellä toimi rykmentin komentajan virka-asuntona.
Selkeen kartano on Kustaa II Aadolfin vuonna 1613 perustama kuninkaankartano Mouhijärvellä. Kartano toimi Kuninkaallisen Porin rykmentin komentajan virka-asuntona vuosina 1684–1793.
Kartanon päärakennus tuhoutui tulipalossa 11. helmikuuta 1758. Tulipalossa kuolivat rykmentin komentaja, eversti Hans von Dellwig ja viisi lasta. Uusi päärakennus valmistui vuonna 1786, ja se rakennettiin Turun kaupunginarkkitehdin laatimien everstin virkatalon mallipiirustusten mukaan.
Kolme valokuvaa tarkk’ampujapataljoonista.
Kuva 1: Tarkka-ampujia harjoittelemassa
Tarkk’ampujaryhmä etenemässä tulta ja liikettä käyttäen.
Tarkk’ampujapataljoonat korostivat koulutuksessaan sotilaallisten perustaitojen opettelua. Suomen kasarmeilla Turussa harjoiteltiin harjoittelemasta päästyään aseenkäsittelyä, etäisyyden arvioimista ja tähtäämistä, ennen kuin päästiin ampumaradalle ampumaan puolipatruunoita.
Alkuvuosina ampumakurssit järjestettiin Kupittaalla puistossa. Ampumaradan käyttö piti lopettaa, kun puiston halki kulkevan junaradan rakennustyöt alkoivat kesällä 1898. Sen jälkeen siirryttiin Kärsämäelle vuonna 1890 valmistuneelle ampumaradalle. Ampumakurssien aikana tarkka-ampuja ampui 126 täyspatruunaa. Toisena ja kolmantena vuotena jokainen sai ampua 50 patruunaa vuodessa.
Alusta lähtien pataljoonan ampumakurssien yhteydessä järjestettiin komppania- ja pataljoonatason yksi- ja kaksipuolisia taisteluharjoituksia, joissa ammuttiin harjoituspatruunoita. Taistelukoulutusta järjestettiin ainoastaan kesäisin – kaikilla miehillä oli toki sukset, mutta niitä käytetiin hiihtokilpailuissa tai metsästysretkillä.
Kuva 2: Tarkka-ampujia Vierumäellä
Tarkka-ampujaryhmä on valmiina taistelukoulutukseen Vierumäen-leirillä vuonna 1901.
Tarkk’ampujapataljoonat saivat vuonna 1896 käyttöönsä venäläiset 7,62 mm:n m/91-kiväärit, jotka korvasivat 10,67 mm:n Berdan-kiväärit. Samassa yhteydessä jouduttiin etsimään uusia ampumaratoja, sillä uudet kiväärit olivat liian tehokkaita kasarmien sisäampumaradoille ja harjoituskentille. Vanhoilla Berdan-kivääreillä oli pystynyt ampumaan 35 metrin etäisyydelle, jos hylsyyn laittoi vain 0,5 grammaa ruutia. Uusiin m/91-kivääreihin ei voitu valmistaa puolipatruunoita, joten ne olivat paljon tehokkaampi kuin aiemmat aseet. Siksi pataljoonille rakennettiin Vierumäelle ajanmukainen ampuma-alue, joka valmistui vuonna 1897.
Uudella leirialueella oli erikseen majoitusalue, jossa oli keittiö, ruokailukatoksia ja sairaalarakennus. Vierumäen leiriolosuhteet olivat luksusta moniin muihin leiripaikkoihin verrattuna, sillä Vierumäellä ei nukuttu maapohjalla vaan teltat pystytettiin laudoista tehtyjen alustojen päälle. Myös se oli uutta, että jokaisen teltan oviaukon vieressä oli lukittava asekaappi. Kilometrin päässä majoitusalueelta oli kaksi ampumarataa, joiden ampumapenkoilta oli puhelinyhteydet näyttösuojaan. Ampuratojen pituus oli 2 000 askelta, mutta pian ratoja pidennettiin.
Vierumäellä sotamiehet pystyivät vapaa-aikanaan myös esimerkiksi uimaan, kalastamaan ja pelaamaan krokettia. Viikonloppuisin leirille kokoontui lähiseudun tyttöjä miesten järjestämiin tansseihin.
Kuva 3: Tarkka-ampujia Turussa
Tarkka-ampujia Turun kasarmin edustalla.
Suomen kasarmialueen piti valmistua Turkuun Piispanpellon alueelle vuoden 1881 loppuun mennessä. Rakennusaikataulu kuitenkin venyi, kun maaperä osoittautui luultua paljon vetisemmäksi. Palveluksensa aloittaneita ei voitu majoittaa keskeneräisiin tiloihin, joten suurin osa miehistä majoitettiin valtion omistamiin lääninsairaalan rakennuksiin. Osa sijoitettiin vanhalle kasarmille tai huonokuntoisen kehruuhuoneen tiloihin.
Kasarmialueen valmistumista yritettiin nopeuttaa määräämällä 2. Turun tarkk’ampujapataljoonan miehet puukasarmialueen rakennustöihin vuosina 1882–1883. Miehet muuttivat uusiin mutta yhä keskeneräisiin kasarmeihin lopulta lokakuussa 1883 eli kaksi vuotta aiottua myöhemmin. Uusi kasarmialue ei kuitenkaan tarjonnut luksusta, sillä esimerkiksi vuorauksen puuttumisen takia niissä veti. Niinpä miesten sängyt pyrittiin sijoittamaan kauemmaksi ulkoseinistä.
1880-luvun lopulla kasarmirakennuksia korjattiin asumiskelpoisimmiksi. Peruskorjaukset paransivat asumismukavuutta, mutta suunniteltuja viheralueita rakentajat eivät saaneet aikaiseksi. Lopulta upseeristo istutti puita ja pensaita omalla kustannuksellaan varuskunta-alueelle.
Palkinnot
Vuosilta 1887 ja 1888 kaksi palkintoa ampujille.
2. Turun tarkk’ampujapataljoonan miehet olivat hyviä ampujia: he saivat jo ensimmäisessä sotaväen päällikön tarkastuksessa ammunnasta yleisarvosanan ”oivallinen”. Päällikkö jopa lahjoitti pataljoonan 1. komppanialle hopeapikarin palkinnoksi hyvistä suorituksista. Vuoden 1887
tarkastuksessa pataljoona sai seitsemällä matkalla tuloksen ”oivallinen” ja kahdella matkalla tuloksen ”hyvä”.
Vuonna 1896 pataljoonat saivat uudet m/91-kiväärit, jotka olivat paljon tehokkaampia kuin entiset aseet. Seuraavana vuonna Turun, Kuopion ja Mikkelin pataljoonien miehet osallistuivat uusine aseineen Venäjän tarkk’ampujajoukkojen kilpa-ammuntoihin. Kisassa suomalaiset pataljoonat sijoittuivat ensimmäisen luokan yksiköistä 15 parhaan joukkoon Venäjän armeijassa.
Sotilaspuku (1882)
Vuoden 1882 sotilaspuku, jollaista suomalaiset tarkk’ampujapataljoonat käyttivät.
Puvun esikuvana on ollut venäläinen talonpoikaisvaatetus. Aiempiin pukuihin verrattuna asuun kuuluvat saappaat olivat suuri edistysaskel. Tarkka-ampujalla oli päässään lipaton päähine eli niin sanottu furaska-verkalakki. Tummansinisen takin olassa näkyvä numero 2 oli yksikön eli 2. Turun tarkk’ampujapataljoonan tunnus. Lisäksi tarkka-ampuja piti vyössään patruunalaukkua, josta sai nopeasti lisäammuksia.
Vuonna 1896 tarkka-ampujat saivat käyttöönsä uuden venäläisen m/91-kiväärin. Aseen kantama oli aiempiin kivääreihin verrattuna kaksinkertainen, ja luodin lähtönopeus oli 690 m/sek. Aseen syöttökoteloon mahtui viisi patruunaa.
Päästötodistus
Turun tarkk’ampujapataljoonan käyneen tarkka-ampujan päästötodistus vuodelta 1887.
Tämän päästötodistuksen haltija aloitti kolmivuotisen tarkka-ampujakoulutuksensa 2. Turun tarkk’ampujapataljoonassa maaliskuussa 1884. Hän siis pääsi aloittamaan palveluksensa Turussa Suomen kasarmialueen uusissa mutta hieman keskeneräisissä tiloissa.
Tarkk’ampujapataljoonassa pyrittiin ennen kaikkea juurruttamaan miehiin sotilaallinen kuri, rohkeus ja isänmaanrakkaus. Ensimmäisenä vuotena keskityttiin sotilaallisiin perustaitoihin, kuten sulkeisjärjestykseen, aseenkäsittelyyn ja voimisteluun, sekä taisteluharjoituksiin. Toisena ja kolmantena palvelusvuotena kerrattiin vanhaa sekä osallistuttiin leireille ja harjoituksiin. Käytännössä kaksi viimeistä vuotta kuluivat varuskunta- ja vartiopalvelussa. Miehet saivat myös erikoiskoulutuksen esimerkiksi lääkintämiehiksi tai pioneereiksi.
Lääkekaappi
2. Turun tarkk’ampujapataljoonan 2. komppanian lääkekaappi.
Lääkekaappi on varusmiehen koristelema. Lääkintä- ja terveydenhuolto oli Suomen vanhassa sotaväessä ainakin rauhan ajan tarpeisiin riittävällä tasolla. Pataljoonatasolla työskenteli yleensä vanhempi välskäri, neljä nuorempaa välskäriä, kaksi välskärin apulaista ja neljä sairashuoneen palvelijaa. Lääkintäupseereita oli seitsemän prosenttia upseerikunnasta, ja arvioitu normaali sairauspoissaolojen määrä oli 3,5 prosenttia kirjavahvuudesta.
Kenttäkeittoastia
Kenttäkeittoastia 1890-luvulta.
Suomalaisen tarkka-ampujan kenttävarustukseen kuului kuparinen kenttäkeittoastia eli pakki, joka oli tinattu sisältä.